Sonja Siltala

Sonja Siltala on Pohjois-Norjaan kotiutunut valokuvaaja, joka on kuvannut Ruijan kveenejä ja on ajankohtainen uuden valokuvasarjan kanssa. Hänen kuviaan on ollut esillä sekä Suomessa että Norjassa.

Kertoisitko lyhyesti itsestäsi ja työstäsi? Miten päädyit muuttamaan ja työskentelemään Norjaan?

Olen helsinkiläissyntyinen valokuvaaja ja 6-vuotiaan Venlan äiti. Työskentelen Finnmarkin maakuntakirjaston kuva-arkistossa, jossa vastuualueenani on Finnmarkin alueen vanhojen valokuvien arkistointi ja nykyajan taltiointi. Valmistuin Taideteollisesta korkeakoulusta Helsingistä taiteen maisteriksi valokuvataiteen linjalta vuonna 1997. Sain vihjeen hakea assistentiksi valokuvadigitalisointiprojektiin Vesisaareen syksyllä 2000. Mikään ei silloin estänyt lähtemästä uuteen ja tuntemattomaan paikkaan. Olin valmistumisen jälkeen ollut tovin työttömänä, Helsingin kaupunginmuseolla valokuvaajana määräaikaisessa työsuhteessa ja tehnyt omaa valokuvataidetta apurahan varassa ja osallistunut näyttelyihin. Tarkoitus oli aluksi tulla Norjaan vain vuodeksi tai kahdeksi, nyt on tullut täyteen 17 vuotta Ruijassa.

Minkä parissa työskentelet tällä hetkellä?

Olen juuri saanut valmiiksi valokuvasarjan ”Finlendere i Finnmark”. Kuvat ja näyttely ovat osa Finnmarkin maakuntakirjaston pohjoismaista arkistopäivää ja juhlistavat samalla 100-vuotista Suomea. Kuvaamani suomalaiset siirtolaiset ovat tulleet Pohjois-Norjaan viitenä eri vuosikymmenenä, vanhin 1963 ja nuorin 2004. Kuvat ovat parhaillaan esillä Vesisaaren ja Porsangin kirjastoilla, myöhemmin alkuvuodesta 2018 mahdollisesti myös Båtsfjordissa ja Taanassa. 
Toukokuussa olin virkavapaalla ja tein valokuvaperformatiivisen kuvasarjan Katariina Angerian ja Merja Briñónin kanssa suomalais-norjalaiseen yhteistyöprojektiin Kven Connection. Hankkeen keskiössä oli tarkastella kveenikulttuuria nykytaiteen keinoin. Kuvissa esiinnyimme kansallispuvuissa erilaisissa maisemissa. Pukujen avulla koimme vahvasti tavoittavamme jotain olennaista kveeninaisten kohtaloista ja elämän haasteista uudella maalla yli sata vuotta taaksepäin. Näyttely on Vesisaaren museon jälkeen seuraavaksi esillä Rovaniemen Arktikumissa huhtikuussa 2018.

Olet urasi aikana valokuvannut monia eri aiheita ihmisistä luontoon ja yksi projekteistasi dokumentoi kveenejä Pohjois-Norjassa. Mikä innoitti sinua tähän projektiin?

Pitää paikkansa, olen käsitellyt kveeniteemaa aiemminkin. Kun tulin Norjaan, takeltelin aluksi kankean ruotsini kanssa. Aika nopeasti panin merkille suomalaissukuiset nimet ja törmäsin ihmisiin, jotka puhuivat ”vanhahtavaa suomea”. Yhteys ja ymmärrys kveeneihin syntyi luontevasti kielen kautta, ilo oli molemminpuolista. Kuvasin pitkällä aikavälillä päivätyöni ohella, yhteensä kuuden vuoden ajan. Lopputulokseksi valmistui vuonna 2007 valokuvakirja ”Tunturin ja meren kansa” ja näyttelykiertue Suomessa ja Norjassa. Kveenikuvausprojekti on tavallansa juurruttanut minua Ruijaan. Pohjoisen alueen historia ja sukujen kirjo on tullut tutuksi ja siitä on ollut suuri hyöty myös kuva-arkistotyössäni.

Mikä on parasta ja mikä taas haasteellisinta työssäsi?

Valokuvaajan työssäni parasta on, että kuvaaminen ja kohteet vetävät ehtymättömästi uusiin suuntiin. Uusien ihmisten tapaaminen kuvaamisen varjolla on aina yhtä jännittävää ja kiinnostavaa. Maisemaa ja luontoa kuvatessa on vapaampaa ja voin samalla jopa retkeillä ja ottaa tyttäreni mukaan. Kuvaamisen avulla olen oppinut uusia asioita, muun muassa tunnistamaan lintuja. Kuva-arkiston puolella puolestaan parhaita hetkiä ovat, kun haetut kuvat löytyvät ja asiakas on tyytyväinen. Haasteita aiheuttaa kuvien tallennus ja huoli siitä kuinka digitaaliset kuvat tulevat säilymään vuosikymmenien päässä. Myös tekijänoikeudet ja kuvien julkaisuun liittyvät luvat askarruttavat ja vievät aikaa.

Mikä on kiinnostavinta norjalaisessa kulttuurissa juuri nyt?

Deichmanske-pääkirjasto Oslon Bjørvikassa valmistuu 2019 ja saa naapurikseen Edvard Munchin museon 2020. Molemmat ovat suuria kulttuurisatsauksia, kulttuurinedistäjiä ja innoittajia tuleville sukupolvillekin. Olen myös vaikuttunut norjalaisten paljolti vapaaehtoistyöhön nojaavien taideyhdistysten aktiivisuudesta esitellä korkeatasoista taidetta pienilläkin paikkakunnilla.