Publisert 7.03.2017
Elokuvateatteri Cinemateket Oslossa näyttää viisi suomenruotsalaisen elokuvaohjaaja Klaus Härön pitkää elokuvaa 9.-22.3. Torstaina 9.3. Härö vierailee Oslossa ja Jan Langlo haastattelee häntä Miekkailija-elokuvan esityksen yhteydessä Cinemateketissa. Klaus Härö on voittanut yli 60 palkintoa eri festivaaleilla ympäri maailmaa, muun muassa kristallikarhun Berliinin filmifestivaaleilla sekä arvostetun Ingmar Bergman -palkinnon. Hänen viimeisin elokuvansa Miekkailija (2015) valittiin Golden Globe -ehdokkaaksi 2016.
Mikä sinua inspiroi elokuvaohjauksessa?
Vision muuttuminen prosessin aikana. Kaikki prosessin aikana käsikirjoituksesta valmiiseen elokuvaan vaikuttavat lopputulokseen. Myös jokainen osallistuja vaikuttaa elokuvan lopputulokseen – kuvaajat, näyttelijät, kaikki. Kiitos kaikkien osallistujien lopputuloksesta tulee väistämättä parempi. Tästä huolimatta jonkun täytyy kuitenkin näyttää suuntaa ja johtaa projektia. Jonkun täytyy toimia ”coachina”, ohjaajana, mutta kaikki ovat mukana ja vaikuttavat lopputulokseen.
Olet ohjannut viisi täyspitkää elokuvaa; Näkymätön Elina (2003), Äideistä parhain (2005), Uusi ihminen (2007), Postia pappi Jaakobille (2009) ja Miekkailija (2015). Millä elokuvalla on ollut sinulle suurin merkitys? Millä tavoin?
Vaikea kysymys. Jokainen elokuva on antanut jotakin. Aikaisemmista elokuvista ottaa aina mukaansa jotakin seuraavaan elokuvaan. Elina oli kuin paluu takaisin elokuvakouluun, sillä sitä tehdessä sai opetella tekemään elokuvaa alusta alkaen. Kaikista vaikein elokuva oli Äideistä parhain. Miekkailija puolestaan vaati kaiken sen kokemuksen, jonka olin ehtinyt kartuttaa. Kieli ja kulttuuri olivat uusia ja toivat mukanaan uudenlaisia haasteita. Harjoittelua ja kokemusta vaadittiin. Postia pappi Jaakobille taas oli ensimmäinen elokuva, jonka kuvauspaikalla olemisesta nautin. Se oli pienempi projekti ja elokuva tehtiin yhdessä. Odotin innolla jokaista osaa tuotannossa ja tunsin oloni työssä turvalliseksi sillä työkokemuksella joka minulla oli. Siinä tuotannossa olin kotonani, omassa miljöössäni. Suomessa on helpottavaa tehdä elokuvaa. Töitä tehdään vaikka resurssit ovat pienet. Hihat kääritään ja työ tehdään suomalaisella sisulla yhdessä, yhtenä tiiminä. Elokuva oli myös kaikista henkilökohtaisin ja tuli työpöydälleni odottamatta.
Elokuvasi ovat humaaneja draamoja, jotka käsittelevät usein ihmisten välisiä suhteita ja erityisesti pientä ihmistä. Pääosissa ovat usein lapset ja nuoret. Miten päädyit nostamaan esiin tämänkaltaisia tarinoita?
Itseään on vaikea tarkastella ulkopuolisesta näkökulmasta, mutta kun täytyy työskennellä tarinan kanssa useita vuosia, täytyy tarinan olla sellainen jota pitää merkittävänä. Tarina tulee ajatuksiin ja aktivoi. Nykyään sanon projekteille useammin ei kuin kyllä, sillä minulle on tärkeää, että teema tempaa minut mukaansa ja herättää ajatuksia myös muissa.
Minkälainen kokemus sinulla on norjalaisesta elokuva-alasta?
Minulla ei ole lainkaan ”hands on” -kokemusta, mutta ottaisin mielelläni vastaan norjalaisen projektin ja työskentelisin mielelelläni norjalaisten näyttelijöiden kanssa. Norja on viimeisten 10-15 vuoden aikana kasvanut kansainvälisesti. Norjassa on paremmat resurssit ja norjalaisten kädenjälkeä ja norjalaisten elokuvantekijöiden riemua on ilo seurata. Norjassa onnistutaan tekemään jotakin paikallista, mutta samanaikaisesti hyvin universaalia. Heidän työssään on ainutlaatuisuus läsnä.
Minkä parissa työskentelet tällä hetkellä?
Minulla on käynnissä muutamia projekteja, mutta olen oppinut että mikään ei ole varmaa ennen kuin kuvaukset ovat alkaneet. Se joka sanoo että syksyllä aion tehdä tämän elokuvan valehtelee. On olemassa valmiita projekteja, jotka eivät ole toteutuneet vaikka niistä ollaan oltu aivan varmoja.