Sonja Siltala on Pohjois-Norjaan kotiutunut valokuvaaja, joka on kuvannut Ruijan kveenejä ja on ajankohtainen uuden valokuvasarjan kanssa. Hänen kuviaan on ollut esillä sekä Suomessa että Norjassa.

Kertoisitko lyhyesti itsestäsi ja työstäsi? Miten päädyit muuttamaan ja työskentelemään Norjaan?

Olen helsinkiläissyntyinen valokuvaaja ja 6-vuotiaan Venlan äiti. Työskentelen Finnmarkin maakuntakirjaston kuva-arkistossa, jossa vastuualueenani on Finnmarkin alueen vanhojen valokuvien arkistointi ja nykyajan taltiointi. Valmistuin Taideteollisesta korkeakoulusta Helsingistä taiteen maisteriksi valokuvataiteen linjalta vuonna 1997. Sain vihjeen hakea assistentiksi valokuvadigitalisointiprojektiin Vesisaareen syksyllä 2000. Mikään ei silloin estänyt lähtemästä uuteen ja tuntemattomaan paikkaan. Olin valmistumisen jälkeen ollut tovin työttömänä, Helsingin kaupunginmuseolla valokuvaajana määräaikaisessa työsuhteessa ja tehnyt omaa valokuvataidetta apurahan varassa ja osallistunut näyttelyihin. Tarkoitus oli aluksi tulla Norjaan vain vuodeksi tai kahdeksi, nyt on tullut täyteen 17 vuotta Ruijassa.

Minkä parissa työskentelet tällä hetkellä?

Olen juuri saanut valmiiksi valokuvasarjan ”Finlendere i Finnmark”. Kuvat ja näyttely ovat osa Finnmarkin maakuntakirjaston pohjoismaista arkistopäivää ja juhlistavat samalla 100-vuotista Suomea. Kuvaamani suomalaiset siirtolaiset ovat tulleet Pohjois-Norjaan viitenä eri vuosikymmenenä, vanhin 1963 ja nuorin 2004. Kuvat ovat parhaillaan esillä Vesisaaren ja Porsangin kirjastoilla, myöhemmin alkuvuodesta 2018 mahdollisesti myös Båtsfjordissa ja Taanassa. 
Toukokuussa olin virkavapaalla ja tein valokuvaperformatiivisen kuvasarjan Katariina Angerian ja Merja Briñónin kanssa suomalais-norjalaiseen yhteistyöprojektiin Kven Connection. Hankkeen keskiössä oli tarkastella kveenikulttuuria nykytaiteen keinoin. Kuvissa esiinnyimme kansallispuvuissa erilaisissa maisemissa. Pukujen avulla koimme vahvasti tavoittavamme jotain olennaista kveeninaisten kohtaloista ja elämän haasteista uudella maalla yli sata vuotta taaksepäin. Näyttely on Vesisaaren museon jälkeen seuraavaksi esillä Rovaniemen Arktikumissa huhtikuussa 2018.

Sonja kuva

Sonja Siltala. Kuva: Katariina Angeria, Merja Briñón & Sonja Siltala (2017).

Olet urasi aikana valokuvannut monia eri aiheita ihmisistä luontoon ja yksi projekteistasi dokumentoi kveenejä Pohjois-Norjassa. Mikä innoitti sinua tähän projektiin?

Pitää paikkansa, olen käsitellyt kveeniteemaa aiemminkin. Kun tulin Norjaan, takeltelin aluksi kankean ruotsini kanssa. Aika nopeasti panin merkille suomalaissukuiset nimet ja törmäsin ihmisiin, jotka puhuivat ”vanhahtavaa suomea”. Yhteys ja ymmärrys kveeneihin syntyi luontevasti kielen kautta, ilo oli molemminpuolista. Kuvasin pitkällä aikavälillä päivätyöni ohella, yhteensä kuuden vuoden ajan. Lopputulokseksi valmistui vuonna 2007 valokuvakirja ”Tunturin ja meren kansa” ja näyttelykiertue Suomessa ja Norjassa. Kveenikuvausprojekti on tavallansa juurruttanut minua Ruijaan. Pohjoisen alueen historia ja sukujen kirjo on tullut tutuksi ja siitä on ollut suuri hyöty myös kuva-arkistotyössäni.

Mikä on parasta ja mikä taas haasteellisinta työssäsi?

Valokuvaajan työssäni parasta on, että kuvaaminen ja kohteet vetävät ehtymättömästi uusiin suuntiin. Uusien ihmisten tapaaminen kuvaamisen varjolla on aina yhtä jännittävää ja kiinnostavaa. Maisemaa ja luontoa kuvatessa on vapaampaa ja voin samalla jopa retkeillä ja ottaa tyttäreni mukaan. Kuvaamisen avulla olen oppinut uusia asioita, muun muassa tunnistamaan lintuja. Kuva-arkiston puolella puolestaan parhaita hetkiä ovat, kun haetut kuvat löytyvät ja asiakas on tyytyväinen. Haasteita aiheuttaa kuvien tallennus ja huoli siitä kuinka digitaaliset kuvat tulevat säilymään vuosikymmenien päässä. Myös tekijänoikeudet ja kuvien julkaisuun liittyvät luvat askarruttavat ja vievät aikaa. 


Mikä on kiinnostavinta norjalaisessa kulttuurissa juuri nyt?

Deichmanske-pääkirjasto Oslon Bjørvikassa valmistuu 2019 ja saa naapurikseen Edvard Munchin museon 2020. Molemmat ovat suuria kulttuurisatsauksia, kulttuurinedistäjiä ja innoittajia tuleville sukupolvillekin. Olen myös vaikuttunut norjalaisten paljolti vapaaehtoistyöhön nojaavien taideyhdistysten aktiivisuudesta esitellä korkeatasoista taidetta pienilläkin paikkakunnilla.

Melis Jaatinen on Suomessa ja Norjassa kouluttautunut mezzosopraano, joka esittää niin ooppera-, oratorio- kuin kamarimusiikkia. Hän on debytoinut Norjan kansallisoopperassa vuonna 2014 ja esittänyt siellä myös muun muassa pohjoismaista laulumusiikkia yhdessä pianisti Juho Alakärpän kanssa vuonna 2015.

Kertoisitko lyhyesti itsestäsi ja työstäsi? Miten päädyit muuttamaan ja työskentelemään Norjaan?

Olen kasvanut Suomessa monikulttuurisessa kodissa. Äitini on turkkilainen ja isäni suomalainen. Ollessani neljätoistavuotias muutimme isäni työn takia ulkomaille. Asuimme muun muassa Norjassa, johon palasin myöhemmin opiskelemaan kirjoitettuani ylioppilaaksi Helsingin Sibelius-lukiosta. Opiskelin ensin Oslon yliopistossa pari vuotta musiikkitieteitä, mutta ymmärsin pian ettei minusta olisi musiikkitieteilijäksi. Laulaminen oli intohimoni.

Aloitin laulun opiskelun Norjan musiikkikorkeakoulussa. Koska olin kuitenkin ehtinyt siinä vaiheessa elämääni viettämään jo monta vuotta ulkomailla, minulle oli tärkeää luoda vahvat musiikilliset juuret Suomeen. Niinpä jatkoin opintojani Sibelius-Akatemiassa. Viisi hyvin rikasta ja opettavaista vuotta vierähtivät nopeasti. Olen edelleen hyvin kiitollinen monipuolisesta koulutuksesta, jonka olen siellä saanut.

Valmistuttuani maisteriksi pääsin töihin Suomen kansallisoopperaan, jossa toimin solistiharjoittelijana kaksi vuotta. Sain esittää monipuolisesti eri tyyppisiä ja kokoisia rooleja, sekä samalla oppia oopperalaulajan ammatin perusteet.

Vaikka vietinkin Norjan musiikkikorkeakoulussa vain yhden vuoden, on se ollut elämässäni hyvin merkityksellinen vuosi. Tapasin siellä nimittäin mieheni, joka on jazzsaksofonisti. Niinpä oli luonnollista, että päädyin lopulta takaisin Norjaan missä olen asunut jo reilut viisi vuotta. Meillä on myös neljävuotias tytär. Aika rientää…

Minkä parissa työskentelet tällä hetkellä?

Laulan tällä hetkellä Suomen Kansallisoopperassa La Traviatassa Floran roolissa.

Parin viikon päästä lennän Pohjois-Norjaan, jossa laulan NOSOn (Nordnorsk Opera og Symfoniorkester) uuden vuoden gaalakonserttisarjassa. Tulemme esiintymään siellä usealla paikkakunnalla.

Melis kuva

Melis Jaatinen. Kuva: Mikko Mäntyniemi.

Olet esiintynyt sekä Suomen että Norjan oopperalavoilla. Mikä on mielestäsi tyypillistä norjalaiselle oopperakulttuurille? 

Norjassa esitetään aktiivisesti oopperaa ympäri maata. Sen mahdollistaa monipuoliset kulttuurikeskukset, mutta myös tietoinen kulttuuripolitiikka, jossa halutaan taata kulttuurin tasapuolinen jakautuminen koko Norjaan. Ooppera- ja konserttikiertueet ovat paljon yleisimpiä Norjassa kuin Suomessa.

Mikä on parasta ja mikä taas haastavaa työssäsi?

Haastavaa työssäni ovat ajanjaksot, jolloin joudun olemaan pois kotoa. Esimerkiksi uuden oopperaproduktion valmistuminen vaatii keskimäärin pelkästään viiden viikon harjoitusperiodin. Kun siihen lisätään vielä esityspäivät, saattaa koko produktio kestää kokonaisuudessaan kahdesta kolmeen kuukauteen. Tuolloin perheen arjen organisointi on haastavaa.

Parasta työssäni on itse musiikki, ja että saan tehdä sen parissa töitä joka päivä. Laulaminen on minulle työkalu, jonka kautta saan välittää musiikkia eri muodoissa. Viihdyn yhtä hyvin oopperalavalla kuin flyygelin mutkassa laulaessani esimerkiksi Liediä ja muuta kamarimusiikkia.

Mikä on mielestäsi parasta norjalaisessa kulttuurissa?

Norjalaiset ovat positiivisia ja luonnonläheisiä ihmisiä, ja se näkyy myös heidän kulttuurissaan. Perinteiden kunnioittaminen ja esimerkiksi murteiden aktiivinen käyttäminen ympäri maata on mielestäni hienoa.

Vasta Norjassa olen oppinut ymmärtämään, että hiihtäminen voi olla hauskaa! (Suomessa se oli vain ikävä velvollisuus, joka tuli suorittaa pari kertaa vuodessa liikuntatunnilla.) Laduille ovat tervetulleita kaikenikäiset ja -tasoiset hiihtäjät.

Minusta on myös hienoa, että Norjassa on pitkä isyysloma ja että yhä useammalla pariskunnalla on mahdollisuus jakaa pienten lasten hoitovastuuta yhä tasaisemmin. Vaikka Norjassakin on vielä matkaa sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamisessa, on yhteiskunnassa tapahtumassa selkeitä edistyksiä.

Ulla Schildt on Oslossa asuva, Suomessa ja Irlannissa kouluttautunut valokuvaaja. Hänen töitään on nähty sekä yksityis- että ryhmänäyttelyissä kansainvälisesti.

Kertoisitko lyhyesti itsestäsi ja työstäsi? Miten päädyit muuttamaan ja työskentelemään Norjaan?

Olen freelance-valokuvaaja. Opiskelin valokuvausta Dublinissa ja Helsingissä ja muutin Osloon 2007, heti valmistumiseni jälkeen. Teen sekä kaupallisia töitä että taideprojekteja.

Minulla on norjalainen avopuoliso ja 5-vuotias poika, Emil. Muutin Suomesta 19-vuotiaana ja viihdyn hyvin ulkomailla. Oslo on kiva kaupunki asua ja tulen luultavasti asumaan täällä pysyvästi.

Minkä parissa työskentelet tällä hetkellä?

Juuri nyt istun junassa ja olen matkalla purkamasta näyttelyä, joka oli esillä Trondheimin lähellä Heimdalissa. Maaliskuussa osallistun uusilla töillä ryhmänäyttelyyn Kööpenhaminassa, Tanskassa. Sen jälkeen keskityn tekemään kirjaa, jonka toivon valmistuvan 2018-2019. Olen aloittanut myös uuden työn, joka perustuu äitini elämään sodan jälkeisessä Suomessa ja hänen matkaansa Taivalkoskelta Ouluun. Tämä työ on hyvin henkilökohtainen ja käsittelee perhettä, muistoja ja kasvamista.

Töitäsi on ollut esillä lukuisissa eri näyttelyissä sekä Norjassa että ulkomailla. Mikä on mielestäsi tyypillistä norjalaiselle valokuva-alalle?

Suomessa Helsinki School on ollut tärkeä tekijä valokuvan markkinoinnissa ja esilletuonnissa. Irlannissa taas poliittinen valokuvaus on tärkeässä asemassa myös taidekuvauksessa. Muutamat norjalaiset nimet, kuten Tom Sandberg ja Torbjørn Rødland ovat tunnettuja ulkomailla. Norjalainen taidevalokuvaus pohtii usein fenomenologiaa ja on konseptiperäistä. Abstrakti valokuvaus on suosittua.

ulla

Ulla Schildt. Kuva: Ulla Schildt.

Mikä on parasta ja mikä taas haasteellisinta työssäsi?

Valmistuin valokuvaajaksi 10 vuotta sitten, mutta mielestäni valokuvaus on yhä loputtoman kiinnostava taiteenala. Ammattini varjopuoli on talous: Freelancerina en koskaan voi tietää millainen seuraava vuosi tulee olemaan ja apurahojen saaminen on epävarmaa varsinkin kun en ole norjalainen enkä ole opiskellut Norjassa.

Mikä on kiinnostavinta norjalaisessa kulttuurissa juuri nyt?

Henie Onstad Kunstsenter tulee painottamaan valokuvausta seuraavan viiden vuoden ajan ja odotan jännityksellä tulevia näyttelyitä ja seminaareja. Oslo Fotogalleriet on myös hyvin aktiivinen ja galleriaa vetää mielenkiintoinen kuraattori, Stephanie Spreter. Monet pienet galleriat kuten Tenthaus, Kunstplass [10] ja NoPlace, tuovat esille mielenkiintoisia projekteja. Munch-museon näyttelysarja, joka yhdistää nykytaidetta ja Edvard Munchin töitä, on ollut mielenkiintoinen. Kulturbyrået Mesén on tehnyt monta hienoa projektia yhdessä eri taiteilijoiden kanssa, myös suomalaisten.

Minna Hannila Hager on Suomessa ja Norjassa kouluttautunut vaatesuunnittelija ja visualisti. Hän on aikaisemmin työskennellyt eri vaatetusalan yrityksissä, mutta suunnittelee nyt päätoimisesti omalle Vaudeville-vaatemerkilleen.

Kertoisitko lyhyesti itsestäsi ja työstäsi? Miten päädyit muuttamaan ja työskentelemään Norjaan?

Olen Norjassa asuva ja työskentelevä suomalainen. Olen koulutukseltani vaatetussuunnittelun maisteri. Muutin Norjaan alunperin opiskelemaan vaatetusalan korkeakouluopintoja, mutta opintojen ohessa tapasin myös elämänkumppanini, jonka kanssa olen saanut neljä yhteistä lasta.

Minkä parissa työskentelet tällä hetkellä? 

Työskentelen oman vaatemerkin parissa. Vaudeville-merkki on pääsääntöisesti keskittynyt farkkuihin, mutta kasvaa pikkuhiljaa myös lisätuotteilla kuten college-puseroilla ja t-paidoilla. Teen myös säännöllisesti visualistin töitä vaatemerkin rinnalla.

Minna kuva

Minna Hannila Hager. Kuva: Peder Herlin Solberg.

Mikä on mielestäsi tyypillistä norjalaiselle vaatetusalalle?

Norjalainen vaatetusala on kehittynyt paljon eteenpäin viimeisen kymmenen vuoden aikana; uusia ja pieniä vaatemerkkejä tuetaan ja kannustetaan, mutta kaiken kaikkiaan ala on epävarma jopa suuremmillekin merkeille. Kilpailu kaupallisilla vaatemerkeillä on suuri ja ulkopuolisten sijoittajien taloudellinen tuki on itsestäänselvyys.

Mikä on parasta ja mikä taas haastavinta työssäsi?

Parasta työssäni ovat luovat suunnittelukaudet, jolloin saan keskittyä uuden luomiseen värien ja materiaalien parissa ilman kompromisseja. Haastavinta on budjettien ja aikataulujen pitävyys. Tuotekehittelyprosesseissa tapahtuu aina jotain odottamatonta, joka viivästyttää ja lisää kustannuksia.

Mikä on mielestäsi parasta norjalaisessa kulttuurissa?

Parasta norjalaisessa kulttuurissa on lämminhenkisyys ja sosiaalisuus. Ihmiset pitävät toistensa tervehtimisestä ja juttelemisesta. Norjalaiset ovat monella tapaa hyvin samanlaisia luonnonlapsia kuin suomalaiset. Kotiutuminen Norjaan suomalaisena on täten ollut helpompaa ilman kulttuurishokkia.

Markku Salonen on suomalainen oopperalaulaja, joka on työskennellyt pitkään freelancerina musiikin parissa, esiintynyt monessa sooloroolissa ja ollut kiertueella muun muassa Berlinin Filharmonikkojen kanssa. Salonen asuu tällä hetkellä Norjassa ja työskentelee Norjan kansallisoopperassa ja -baletissa.

Kertoisitko lyhyesti itsestäsi ja työstäsi? Miten päädyit muuttamaan ja työskentelemään Norjaan?

Olen työskennellyt oopperalaulajana täällä Norjan kansallisoopperan oopperakuorossa vuodesta 2007 lähtien. Olen kouluttautunut Sibelius-Akatemiassa Helsingissä ja kahdessa eri korkeakoulussa Lontoossa.

Olen työskennellyt koko ikäni freelancerina: ensin kitaristina Suomessa ja freelance-oopperalaulajana. Eräänä päivänä tajusin kuitenkin, että minulla on kolme tytärtä ja olisi erittäin hienoa, jos minulla olisi vakituinen työpaikka jossain. Mietin myös, että voisi olla hienoa, jos työskentelisin jossain pohjoismaisessa maassa. Olin tehnyt töitä yhdessä norjalaisen oopperalaulajan kanssa Taikahuilun tuotannossa 90-luvun lopussa Ranskassa ja hän oli kertonut minulle, että Osloon oli vihdoin päätetty rakentaa uusi oopperatalo. Muistin sen, mutta näin oikeastaan vain sattuman kautta, että he hakivat laulajia tänne töihin. Tulin koelauluihin, sain työn ja koko perhe muutti Norjaan 2007.

Minkä parissa työskentelet tällä hetkellä?

Meillä oli juuri marraskuun lopulla Alban Bergin Wozzeck-oopperan ensi-ilta. Nyt alkaa Bellinin Norma-oopperan ohjausharjoitukset ja jatkamme Donizettin Lucia Di Lammermoor-oopperan musiikkiharjoituksia. Keväällä on luvassa uusintoja Puccinin Toscasta, Verdin La Traviatasta ja uusi produktio Mozartin Don Giovannista. Siihen vielä pari laajahkoa konserttia päälle, niin voi kyllä sanoa, että siinä on jo riittävästi tekemistä kesälomaan asti.

markkusalonen

Markku Salonen. Bilde: Erik Berg.

Olet työskennellyt monissa eri maissa urasi aikana. Mikä on mielestäsi tyypillistä norjalaisen teatteri- ja ooppera-alan työkulttuurille?

Koska kyse on Pohjoismaasta, muistuttaa työskentelytapa paljon sitä, miten esimerkiksi Suomessa tehdään töitä. En ole työskennellyt Ruotsissa tai Tanskassa, mutta voisin kuvitella, että työskentelytavat siellä muistuttavat aika paljon muiden pohjoismaiden tapoja, ehkä juuri samankaltaisten yhteiskuntamallien takia. On hieman vaikeampaa verrata alaa muihin maihin Pohjoismaiden ulkopuolella, sillä olen työskennellyt ulkomailla vain freelancerina. Freelancerin työtilanne on aivan erilainen verrattuna vakituiseen työsuhteeseen, jossa tulee samalle työpaikalle joka päivä vuodesta toiseen.

Mikä on mielestäsi parasta norjalaisessa kulttuurissa?

Mielestäni parasta, ja ehkä samalla haastavinta, on se, että oopperakulttuuri Norjassa on aika nuori. Tämä mahdollistaa sen, että saan olla mukana viemässä oopperakulttuuria eteenpäin, sillä se ei ole vielä vakiintunutta. Mielestäni se on erittäin positiivista. Erilaisten mahdollisuuksien ansiosta olen kiinnostunut enemmän ja enemmän taiteen kulisseista. Vuodesta 2011 lähtien olen toiminut luottamushenkilönä kuoron 53 oopperalaulajalle ja olen istunut myös kansallisoopperan hallituksessa taiteellisena edustajana kaksi vuotta. On erittäin mielenkiintoista ja antoisaa olla mukana ja nähdä, että taiteilijoilla on myös mahdollisuus vaikuttaa toimintaan tällä tavalla.