Publisert 1.10.2020
Kuvataiteilija Nastja Säde Rönkkö on työskennellyt usean vuoden ajan ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyvän tematiikan parissa. Kun hän etsi tuhoutuneita luontoalueita videoteokseensa ”for those yet to be” (2016-2018), vaihtoehtojen paljous järkytti.
Nastja, kertoisitko hieman työsi taustoista – miten sait idean teokseen for those yet to be?
Kaikki alkoi, kun luin artikkelin Coloradossa vuonna 2015 tapahtuneesta Gold King Mine -katastrofista. Valtava määrä myrkyllisiä raskasmetalleja sisältävää jätevettä päätyi vahingossa Animas-joelle, jonka hapettunut rauta värjäsi kirkkaan keltaoranssiksi. Joki näytti kuvissa vangitsevan kauniilta, vaikka kyseessä oli järkyttävä ympäristökatastrofi, joka oli myrkyttänyt laajalta alueelta sekä luonnon että maatalousalueet. Samoihin aikoihin kuulin, että Itämeri – joka tavallaan on ”kotimereni”, meri, jonka kanssa olen kasvanut Suomessa asuessani – on yksi maailman saastuneimmista merialueista. En tiennyt sitä aikaisemmin.
Työskentelin myös aiemmin projektissa, jossa kirjoitin iskulauseita mielenosoituksissa käytettäviin pahvikyltteihin. Sain ajatuksen eräänlaisesta yhden hengen mielenosoituksesta, jossa matkustaisin kylttien kanssa eri puolille maailmaa ja nostaisin ne ilmaan paikoissa, joissa luonto on tuhoutunut ihmisen toiminnan seurauksena.
Olet kuvannut 27 paikassa ympäri maailmaa. Miten valitsit juuri nämä kuvauspaikat?
Osa paikoista oli minulle itsestään selviä kuvauspaikkoja. Tiesin jo projektin alussa, että haluan sisällyttää työhöni esimerkiksi Amazonin sademetsän Etelä-Amerikassa ja Tšernobylin Ukrainassa. Vähemmän tunnettuja paikkoja, kuten Viiankiaavan suoalueen Suomessa, löysin kolme vuotta kestäneen työskentelyprosessin aikana. Olen kiinnostunut alueista, jotka ovat tuhoutuneet tai tuhoutumassa ihmisen toiminnan ja saastumisen seurauksena, mutta joissa ympäristötuho ei välttämättä ole näkyvissä. En siis etsinyt ensisijaisesti valtavia roskavuoria, vaan ennemminkin kauniita maisemia.
Projektin valmistelu vei varmasti paljon aikaa?
Kyllä, ja kun etsii tietoa ihmisen tuhoamista alueista, huomaa surukseen, ettei niiden löytäminen ole ollenkaan vaikeaa. Heti kun alkaa ahmia tietoa ekologisista katastrofeista, käy selväksi, että niitä on kaikkialla.
Tiesin jo työskennellessäni Australiassa erään toisen teokseni parissa, että haluan kuvata Isolla valliriutalla, jonka korallit ovat valkaistuneet veden liian korkean lämpötilan vuoksi. Toisaalta törmäsin matkallani myös moniin muihin paikkoihin, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla mukana projektissa. Australiassa sijaitsee muun muassa osa maailman suurimmista karjatiloista ja kuulin, että yksi jättimäisistä tiloista on pinta-alaltaan Alankomaiden kokoinen. Se on täysin hullua. Olisin voinut tehdä kymmenen videota pelkästään Australiassa.
Miltä tuntui uppoutua noin syvälle luonnon tuhoutumiseen? Kuulostaa masentavalta.
Sitä se olikin, uuvuttavaa ja masentavaa. Mieleen hiipi kuitenkin samaan aikaan myös outo illuusio siitä, ettei mikään oikeasti ole vialla, sillä tuho on näkymätön monissa kuvaamissani paikoissa. Australiassa koralliriuttojen tuhoutumista ei näe, jos ei sukella pinnan alle katsomaan. Tšernobylissä radioaktiivinen säteily on näkymätöntä. Siellä metsä näyttää tavalliselta metsältä: kasvillisuus on rehevää, ja alueella elää monia eläinlajeja. Tutkijoiden mukaan kestää 48 000 vuotta ennen kuin säteily on kokonaan kadonnut. Silti tuntui siltä kuin luonto olisi jollain ihmeen keinolla päässyt yli katastrofista, ja se loi toivoa.
Osa paikoista, kuten Iso valliriutta, ovat kuitenkin niin vaurioituneita, ettei niillä ole enää mahdollisuutta kokonaisvaltaiseen palautumiseen. Teokseni valmistumisesta on nyt kulunut muutama vuosi, ja vihdoin näyttää siltä, että politiikassa on todella kiinnostuttu luonnon säilyttämisen tärkeydestä. Mutta toimet ovat silti aivan liian hitaita.
Jäikö jokin vierailemistasi paikoista erityisesti mieleen?
– Kanadan Athabascan öljyhiekka-alueen ilmapiiri oli erittäin uhkaava. Alue on tasainen ja valtavan kokoinen. Horisontissa näkyi korkea putki, joka ampui taivaalle liekkiräjähdyksiä kauniin auringonlaskun edessä. Se muistutti Mordoria Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiaromaanista. Paikalla oli täysin laillista ajella ja kuvata. Silti vartijat seurasivat meitä ja yrittivät estää kuvaamisen, vaikka emme tehneet mitään väärää. Se tuntui synkältä ja pelottavalta.
Olet myös aiemmin käsitellyt teoksissasi ihmisen suhdetta luontoon. Take Me Anywhere -videoteoksessa vuodelta 2016 ratsastat silmät sidottuina autiomaassa. Teoksessa Something Warm When I Think About You vuodelta 2013 halailet puita ja kiviä ja melkein sulaudut osaksi niitä.
Kyllä, olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmisten välisistä suhteista ja kommunikaatiosta sekä ihmisten suhtautumisesta eläimiin ja luontoon. On mielenkiintoista, miten länsimaisessa kulttuurissa ihminen nähdään erillään luonnosta, kohotettuna muiden lajien yläpuolelle, kun taas monissa muissa kulttuureissa on vallalla kokonaisvaltaisempi näkemys. Olen tehnyt useita teoksia esimerkiksi hevosten ja koirien kanssa ja nähnyt, miten eri lajit toimivat yhdessä ja miten niistä tulee merkityksellisiä toisilleen.
for those yet to be oli esillä suuressa näyttelyssä Espoon Emma-museossa aiemmin tänä vuonna. Mitä mieltä olet teoksen esittämisestä Norjan Østfoldbanenin rautatieasemilla?
Haluan, että teokseni ovat esillä erilaisissa ympäristöissä. Sama teos voidaan esittää ja kohdata useammalla kuin yhdellä tavalla. for those yet to be etenee rauhallisesti, ja se sopii mielestäni hyvin näytettäväksi rautatieasemien odotushalleihin. Teos liittyy myös hitaaseen matkustamiseen junien kanssa. Pidän itse matkustamisesta junalla, ja valitsen mieluummin junamatkan kuin lentämisen, vaikka toisinaan matka tuntuu kestävän ikuisesti lentoon verrattuna. Mielestäni on hienoa näyttää teosta yleisölle, joka ei lähtökohtaisesti ole tullut katsomaan taidetta vaan törmää siihen sattumalta matkalla junaan.
Miten taide voi auttaa torjumaan ilmastonmuutosta ja ympäristötuhoa?
Tätä pyörittelin mielessäni paljon, kun työstin for those yet to be -teosta. Taiteilijoilla on mahdollisuus liikkua vapaasti eri tieteenalojen näkemysten välillä ja esittää avoimempia kysymyksiä. Taide voidaan nähdä myös ajattomampana kuin aktivismi, jota käytän työkaluna teoksessa. Taiteessa on mahdollisuus työskennellä tunteiden kanssa toisin kuin tieteessä, jossa ilmastonmuutosta käsitellään usein numeroina ja faktoina, jotka tuntuvat helposti pelottavilta ja etäännyttäviltä. Taiteen kautta on mahdollista luoda emotionaalinen yhteys ympäröivään maailmaan. Se on yksi tärkeimmistä osa-alueista työssäni taiteilijana.
Nastja Säde Rönkkö: The being you will not know
Nastja Säde Rönkkö: We drank, we swam, we breathed