Publisert 27.07.2015
Mirel Wagner on monestakin syystä kiehtova artisti.
Wagneriin kiinnitettiin huomiota yhdessä lukuisista open mic –tilaisuuksista, joihin hän nuorena osallistui omilla kappaleillaan ja kitaran soitolla. Amerikkalainen musiikkitoimittaja Jean Ramsay osui paikalle ja huomioi Wagnerin lahjakkuuden ja potentiaalin. Ramsayn avulla Wagner pääsi ilman levytyssopimusta tai demoa studioon soittamaan. Kahden päivän jälkeen Wagner oli nauhoittanut 12 kappaletta, joista yhdeksän päätyi debyyttialbumille, joka julkaistiin Suomessa keväällä 2011.
Vaikka levy ei ollut kaupallinen menestys, se keräsi paljon huomiota maailmalla. Puolitoista vuotta julkaisun jälkeen amerikkalainen Time Magazine listasi Wagnerin ”11 Great Bands You Don’t Know (But Should)” –listalleen. Helmikuussa 2014 amerikkalainen Sub Pop –levy-yhtiö otti Wagnerin listoilleen, jonka jälkeen 27-vuotias espoolainen on ollut kovaa huutoa. Toinen albumi When the Cellar Children See the Light of Day (2014) keräsi suurta kiitosta ja Wagner voitti levyllään, ensimmäisenä suomalaisena, Nordic Music Prizen viime maaliskuussa.
Mirel Wagner. Foto: Sofia Eriksson
Kotonaan lavalla
Oslossa järjestettävä Piknik i Parken –festivaali on viimeisenäkin festivaalipäivänä täpötäynnä koleasta säästä huolimatta. Festivaalialue on pieni mutta kodikas; sitä ympäröivät pienet ruokakojut ja suurempia festivaaleja intiimimmät lavat. Sen täyttävät iloisiin ilmeisiin pukeutuneet, kumisaappain ja villapaidoin varustautuneet festivaalikävijät.
Wagnerin on määrä esiintyä Borggårdenin lavalla, jonka edusta täyttyy nopeasti jo ennen konsertin alkua vajaalla parilla sadalla hengellä. Kivinen Vigelandin museon sisäpiha sopii täydellisesti Wagnerin musiikkiin, joka on – kuten ympäristökin – pelkistettyä, korutonta ja paljasta. Wagner on tullut tunnetuksi yhden naisen orkesteristaan, jossa musiikki on minimalistista ja sanoitukset vanhan bluesin perinteen mukaan keskeisiä.
Wagner näyttää promokuvissaan usein melkein tuimalta – hänen imagonsa on rakennettu huulessa roikkuvasta tupakasta ja silmistä, jotka eivät hymyile, vaan haastavat laiskasti katseellaan, kuin välinpitämättöminä, silti arvonsa tuntevina. Kun Wagner lopulta saapuu lavalle, hän vaikuttaa erilaiselta kuin kuvissa. Hänellä on päällään kirkkaansininen viisikymmentäluvun mekko, ja hän näyttää suuren kitaran takana sirolta, jopa somalta.
Wagnerin melkein tunnin pituinen esitys on kuitenkin kaikkea paitsi soma. Se on vahva ja intensiivinen, se pitää yleisön otteessaan alusta loppuun. Jännitän eturivillä istuvaa parivuotiasta, mutta hänestä ei lähde ääntäkään aplodeja lukuun ottamatta. Wagner esittää laulunsa silmät kiinni, kuin hypnoosissa, ja kiittää pieneleisesti yleisöään kappaleiden välissä. Äänet sekä hiljaisuus ovat täysin hänen käsissään. Hän omistaa tunnin ajan Vigelandin museon sisäpihan ja yleisö rakastaa häntä.
Takahuoneen Mirel
Keikan jälkeen tapaan takahuoneessa banaania syövän Wagnerin. Häntä naurattaa, kun hän yrittää vastata kysymyksiini välipala suussa, ja minä ymmärrän ettei Wagner enää ole töissä. Nyt hän on Mirel vain. Hän on tyytyväinen keikkaansa, yleisön antautumiseen ja tilan akustiikkaan. Inspiraatiosta hän antaa ympäripyöreitä vastauksia; se kumpuaa mistä vain, eletystä elämästä ja mielikuvituksesta. Mirel on nukkunut muutaman tunnin yöunet ja hänen keikkamanagerinsa Juha kertoo, että päivä on ollut pitkä. Keikkoja on kuitenkin sopivasti: niin että riittää, muttei liikaa. Kun kysyn Wagnerin suhteesta Norjaan, hän kertoo suhtautuvansa vuonojen maahan uteliaasti.
”En ole käynyt täällä juurikaan. Pienenä ajoimme tänne perhelomalle, mutta muuten en tunne maata ollenkaan. Ihanaa senkin takia olla täällä!”
Wagner on pirteä, hurmaava ja jättänyt intensiteettinsä lavalle. Hän on aikaisempaa luuloani vastaan nöyrä ja helposti lähestyttävä. Vietämme seuraavan iltapäivän yhdessä. Mirel ja Juha haluavat tutustua Osloon ennen lentoa kotiin Helsinkiin illalla. Emme kuitenkaan enää puhu työstä, sillä kukaan ei ole töissä. Me puhumme koirista, Helsingin älyttömistä vuokrahinnoista ja Mirelin ja Juhan Kanadassa maistamista perinneruoista. Unohdan, että vietän hellepäivää Suomen kuumimman nousevan artistin kanssa.
Hauras mutta väkevä
Jos joskus mietin syytä Wagnerin menestykseen, en mieti enää. Päivän musiikkiteollisuudessa, jossa more is more tuntuu pätevän yhä enemmän ja koneellinen musiikki sekä hulppeat miljoonalavasteet ovat yhä keskeisimpiä, Wagner tuo mukanaan raikkaan tuulahduksen noustessaan lavalle mukanaan pelkkä kitara ja kengän alle paperilappuselle kirjoitettu laulujärjestys. Hän ei tarvitse muuta. Hän ei mielistele yleisöä, eikä kaupittele itseään millään ylimääräisellä. Hän antaa laulujensa puhua puolestaan ja tumman äänensä kaikua. Hän täyttää tilan tarinoilla, jotka ovat kauniin hauraita, samalla kuitenkin anteeksipyytelemättömän väkeviä.
Mirel Wagner esiintyi Piknik i Parken –festivaalilla Oslossa 28. kesäkuuta 2015.