«Haluan olla tarinankertojana niin rehellinen kuin mahdollista.» – Haastattelussa käsikirjoittaja-ohjaaja Suvi West

Suvi West (1982) on käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka teoksia ovat muun muassa Váddásamos dain lea ráhkisvuohta (Vaikein niistä on rakkaus (2005), Njuoska Bittut (Märät säpikkäät) (2012–2013), Sparrooabbán (Minä ja pikkusiskoni) (2016), Juuret on (2017) sekä Eatnameamet – Hiljainen taistelumme (2021), josta West sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2022. Tämän lisäksi Suvi Westille on myönnetty Suomen elokuvaohjaajaliitto SELO ry:n vuoden elokuvaohjaaja 2023 -palkinto, sekä Skábmagovat-palkinto vuonna 2024. 

Suvi Westin ja Anssi Kömin viimeisin dokumenttielokuva, Máhccan – Kotiinpaluu (2023) tarkastelee repatriaatioprosessia, joka alkoi kun Suomen kansallismuseo päätti vuonna 2021 palauttaa kokoelmissaan olleet runsaat 2 000 saamelaisesinettä saamelaisyhteistölle, Saamelaismuseo Siidan haltuun. Dokumenttielokuva sai Norjan ensi-illan Tromssan kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

Lue haastattelu pohjoissaameksi täältä

Tapasimme Suvi Westin tammikuussa Tromssassa, jossa käsikirjoittaja-ohjaaja osallistui Suomalais-norjalaisen kulttuuri-instituutin, Tromssan kansainvälisen elokuvafestivaalin (TIFF) ja Riddu Riđđu festivaalin kanssa yhteistyössä järjestämään paneelikeskusteluun Home to Sápmi: Repatriation. Kaksi viikkoa myöhemmin Suvi oli jo matkalla kohti Máhccan -dokumenttielokuvan Yhdysvaltojen ensi-iltaa Santa Barbaran kansainvälisille elokuvafestivaaleille (SBIFF). Haastattelussamme taiteilija pohtii elokuvan eettisyyttä, ja miten intohimo tarinankerrontaa kohtaan on säilynyt taiteellisen työn keskiössä.

Kertoisitko omin sanoin kuka olet, Suvi West?

Olen Suvi West, jokisaamelainen käsikirjoittaja-ohjaaja. Olen kotoisin Utsjoen kunnasta, Tenojoen varrelta, jossa nykyisin asun perheeni kanssa. 

Mistä elokuvantekijän urasi alkoi? 

Olen kasvanut pienessä saamelaiskylässä, enkä edes tiennyt nuorena, että minusta voisi tulla elokuvantekijä. En tiennyt tai tuntenut ketään elokuvantekijää. En varmaan osannut edes ajatella, että elokuvien tekeminen olisi minulle mahdollista. Ensimmäisen kerran pääsin elokuvateatteriin 14-vuotiaana, kun olin Oslossa tädin luona käymässä. Elokuva oli Independence Day. Elokuvien tekeminen ei tullut edes mieleeni, vaan ajattelin, että journalismi tai teatteri voisivat olla mahdollisia aloja, sillä niistä oli olemassa esimerkkejä. Kaikki kuitenkin muuttui kun Inarissa sijaitseva Saamelaisalueen koulutuskeskus järjesti kaksivuotisen medialinjan, joka keskittyi elokuviin. Siellä tein ensimmäiset elokuvani ja jäin täysin koukkuun.

Vuonna 2021 Suomen kansallismuseo palautti kokoelmissaan olleet runsaat 2 000 saamelaisesinettä saamelaisyhteistölle, Saamelaismuseo Siidan haltuun. Dokumenttielokuvasi Máhccan kertoo tästä repatriaatioprosessista. Miten lähestyt repatriaation teemaa dokumenttielokuvassasi Máhccan, ja oletko huomannut kansainvälistä menestystä saaneen elokuvan vastaanotossa eroja maailmalla?

Tehdessä Máhccan – Kotiinpaluu -elokuvaa huomasin, että suhtautuminen repatriaatioon ja ylipäätään museoesineisiin voi vaihdella ja jokaisella tuntui olevan paljon mielipiteitä asiasta. Ymmärsin, että museomaailma on fasinoiva, moniulotteinen ja filosofinen, eikä helppoja väittämiä ollut tarjolla. Siksi turvallisin ja ennen kaikkea rehellisen tapa minulle oli kertoa aiheesta oman itseni kautta. Ei olisi tuntunut oikealta laittaa omia tunteitani tai ajatuksiani muiden suuhun tai kannettavaksi. Autobiograafinen eli omakohtainen elokuva on myös itselle rakas tyylilaji sekä katsojana että tekijänä ja pidän sitä eettisenä lähestymistapana, sillä siinä on tekijän katse mukana avoimesti ja rehellisenä.

Elokuva on saanut yllättävän samanlaista palautetta ympäri maailman. Ehkä se johtuu tarinan universaalista otteesta. Minulle elokuvassa ei ole kyse saamelaisuudesta vaan ihmisyydestä. Siitä, että meillä kaikilla on esivanhemmat, joita kannamme mukanamme. Palaute eri festivaaleilla ja maissa on ollut sydäntä lämmittävää ja tunteellista. Olen välillä itsekin kyynelehtinyt yleisön mukana keskustelutilaisuuksissa elokuvanäytöksien jälkeen. Tokikin kotiyleisö, eli Tenojokilaakson saamelaiskatsojat ovat nähneet elokuvassa nyansseja, jotka avautuvat vain heille. Esimerkiksi Saamenmaan ensi-illassa yleisö nauroi joka kerta kun oli puhetta esi-isästäni Biennáš-Jovnnasta, sillä he tiesivät kenestä henkilöstä on kyse. Heille pelkästään Biennáš-Jovnnan mainitseminen toi lisäkerroksia tarinaan, sillä kyse on meidän alueemme legendaarisesta henkilöstä, joka eli 101-vuotiaaksi. Näkemällä tuttuja paikkoja, tuttuja ihmisiä ja esineitä he voivat nähdä huumoria ja lämpöä siellä, missä muut eivät välttämättä sitä näe. 

Kansallisten ja paikallisten elokuvayhtiöiden ja globaalien suoratoistopalveluiden välisen kilpailun myötä paine tavoittaa sekä paikalliset että kansainväliset yleisöt on kasvanut. Samalla kansainvälinen kiinnostus pohjoismaista ja saamelaista elokuvaa kohtaan lisääntyy, mistä kertoo esimerkiksi kansainvälisen saamelaisen elokuvainstituutin (International Sámi Film Institute ISFI) ja Netflixin yhteistyönä toteutettu työpaja saamelaisille elokuvantekijöille.

Miten koet, että elokuva-alan murros ja kansainvälistyminen vaikuttavat taiteelliseen työhösi käsikirjoittajana ja ohjaajana? 

Olen siinä onnekkaassa asemassa tekijänä, ettei minun ole tarvinnut miettiä pitkään aikaan alan trendejä tai murroksia, vaan olen voinut keskittyä vain taiteelliseen työhöni. Tiedän, että se on aika etuoikeutettua. Toki tekninen murros ja kansainvälistyminen vaikuttaa työhöni esimerkiksi sen suhteen, että mitä töitäni tuotetaan ja rahoitetaan tulevaisuudessa ja mitä ei, mutta se pohdinta on kuulunut enemmän tuottajille, jotka tuottavat teoksiani. Luotan tuottajiin todella paljon ja olen saanut tehdä töitä taitavien tekijöiden kanssa, jotka ovat antaneet minun keskittyä olemaan tarinankertoja. Varsinkin pitkä yhteistyö tuottaja Janne Niskalan kanssa on ollut äärimmäisen antoisaa ja vapauttavaa. 

Olen tehnyt elokuvia ja tv-sarjoja kohta kahdenkymmenen vuoden ajan ja aina on ollut joku murros käynnissä. Jokainen murros on tuonut mukanaan sekä uhkia että mahdollisuuksia, mutta tuntuu, etteivät ne ole kuitenkaan muuttaneet radikaalisti tarinankerrontaa, mikä on kaiken keskiössä. Ehkä siksi en hirveästi jaksa olla huolissani tai innoissani siitä mitä tällä hetkellä alalla tapahtuu. Huolettomuuteni voi olla hyvä asia tai huono asia, sitä ei vielä voi kukaan tietää. Rakastan tarinankerrontaa yli kaiken ja siksi minua kiinnostaa lähinnä vain miettiä erilaisia tarinoita, jotka tuovat minulle iloa ja jotka vievät minun ajatukset mukanaan sen sijaan, että tarkastelisin niitä teknisten murroksien tai alan rakenteiden kautta. 

Toki olen onnekas siinä mielessä, että kehitteillä tai päässäni olevat hankkeet ovat kansainvälistä potentiaalia omaavia universaaleja tarinoita, jotka voi tarvittaessa muokata eri muotoihin sopivaksi. Olen onnekas myös siinä mielessä, että voin kertoa tarinoita monella alustalla, kuten dokumenttielokuvan, fiktioelokuvan, tv-sarjojen, audiodraaman, tietokirjan tai romaanin muodossa. Esimerkiksi tällä hetkellä minulla on työn alla sekä romaani että fiktioelokuva ja keskityn niihin nyt täysillä. Ne pitävät minut myös sen verran kiireisinä, etten ole ehtinyt kauheasti pohtia alan näkymiä. 

Elokuviesi yhtenä toistuvana elementtinä on kerronnan muoto, joka kumpuaa usein autofiktiivisestä kerronnasta. Olet myös itse kameran edessä monessa tuotannossa (mm. Njuoska Bittut (Märät säpikkäät), Juuret on, Sparrooabbán (Minä ja pikkusiskoni), Máhccan – Kotiinpaluu). Minkä takia autofiktio kiehtoo sinua kerronnan muotona?

Dokumenttielokuvien kohdalla puhutaan autobiograafisuudesta sillä sen ajatellaan olevan kaikin paikoin totta. Fiktiossa taas kyseessä on autofiktio. Sekä autofiktio, että autobiograafisuus on minulle luonteva tapa kertoa tarinoita. Myös katsojana tai lukijana rakastan ennen kaikkea autofiktiivisiä tai autobiograafista kerrontaa sen rehellisyyden takia. Yritän elämässäni olla mahdollisimman auki ja avoin kaikille tunteille ja tapahtumille, enkä halua piiloutua tai pitää kulisseja yllä myöskään taiteessa. Voisin hehkuttaa ja puhua autobiograafisuudesta ja autofiktiosta vaikka kuinka pitkään, sillä niin iso osa se on minua ja tarinankerrontaani.

Minulle autobiograafisuus ja autofiktiivisyys on ennen kaikkea eettinen valinta, sillä haluan olla tarinankertojana niin rehellinen kuin mahdollista. Sen sijaan, että menisin muille maille kuvaamaan muita kansoja, häivyttäisin itseni tarinasta tai antaisin virheellisesti ymmärtää olevani objektiivinen tarkkailija, haluan kertoa tarinoita sisältä ulospäin, jolloin pääsee tunteisiin kiinni syvällä ja samaistuttavalla tasolla. Minulle katseensuunta ja representaatio ovat tärkeitä aiheita taiteen ja elokuva-alan saralla, joten siksi pidän tärkeänä myös sitä, että tuon katsojille ja lukijoille nähtäville mistä lähtökohdista minä tarinaa kerron. Kukaan meistä ei kykene olemaan objektiivinen tarkkailija ja siksi pidänkin sellaisia elokuvia jopa epäeettisinä missä tekijät ovat häivyttäneet pois omat, monesti etuoikeutetut lähtökohtansa, kuten esimerkiksi monissa länsimaisten elokuvantekijöiden Afrikka-aiheisissa elokuvissa on tapahtunut. Ala on muuttunut paljon myös Euroopassa, jossa pikku hiljaa aletaan havahtumaan eettisiin kysymyksiin katseensuunnasta ja siitä ketkä tarinoita kertovat ja minkälaisella katseella.  

Olet myös hyvin monipuolinen tarinankertoja. Olet käsitellyt töissäsi mm. Suomen valtion saamelaisia vastaan harjoittamaa kolonialismia sekä komedian että dokumentaarisen kerronnan keinoin. Kertoisitko hieman enemmän siitä, miksi olet päätynyt tekemään sekä komediaa että dokumenttielokuvia?  

Komedia on minulle kenties vielä ominaisempaa kuin yhteiskunnallisten tai poliittisten dokumenttielokuvien tekeminen. Komedia on suuri ensirakkauteni ja sen tekeminen on ikuinen haaveeni. Toisaalta viime vuosina maailmantuskani on ollut niin valtavaa, että on ollut helpompaa olla olemassa kun olen edes yrittänyt tehdä jotain paremman maailman puolesta. Siihen dokumenttielokuvat ovat olleet loistava väline. En tiedä miten olisin jaksanut ilman dokumenttielokuvien tekemistä. Varsinkin Eatnameamet – Hiljainen taistelumme -elokuvan tekeminen oli terapeuttista, sillä sain tavan käsitellä Suomessa jylläävää saamelaisvastaista ilmapiiriä ja käynnissä olevaa kolonialismia ja pakkoassimilaatiota. Nyt olen kuitenkin viime vuosina keskittynyt niin vahvasti dokumenttielokuviin, että koen aivan välttämättömäksi tehdä taas komedian keinoin tarinankerrontaa. Kun teen komediaa tai kevyempää tarinankerrontaa koen olevani lähempänä itseäni ja syvintä olemustani, vaikka aiheet olisivatkin yhteiskunnallisia. Jos en olisi saamelainen, uskon, että olisin keskittynyt pelkästään komediaan tai rakkaustarinoihin. Toki se mikä minulle on komediaa, ei välttämättä muille ole hauskaa, sillä huumorini on mustaa, lakonista, alapäätyylistä ja paikoitellen jopa groteskia. 

Olet parhaillaan kirjoittamassa ensimmäistä pitkää fiktioelokuvaasi, Johan Johanaš. Kuvailit Tromssan kansainvälisten elokuvajuhlien (TIFF) Sámi Films Rising -tilaisuudessa elokuvaa mm. maagisrealistiseksi. Mikä inspiroi sinut suuntautumaan kohti pitkää fiktiivistä elokuvaa ja minkälainen käsikirjoitusprosessi on tähän mennessä ollut?

Mielestäni tarinankerronta on tarinankerrontaa oli muoto mikä tahansa. Minua ei ole koskaan kiinnostanut pitkä fiktioelokuva pelkästään siksi, että kyseessä olisi pitkä fiktioelokuva, vaan olen innoissani Johan Johanaš -tarinasta, joka sopii parhaiten pitkän fiktioelokuvan muotoon. Koen olevani ennen kaikkea kirjoittaja ja käsikirjoittaja ja kirjoittaminen on minulle luontevaa ja nautinnollista. Johan Johanaš -käsikirjoituksen ensimmäiset versiot syntyivät vimmalla ja voimalla ja aika nopeastikin. Ajattelen, että aika on ollut kypsä tälle tarinalle, kun olen saanut työstää sitä taiteellisessa flowssa ja suurella rakkaudella. Toki fiktioelokuvan tuotanto ja tekotapa poikkeaa dokumenttielokuvan tekotavasta, mutta toisaalta en koe sitä suureksi muutokseksi vaan enemmänkin eri tuotantotavaksi. Elokuvan tekeminen on aina elokuvan tekemistä ja kamera toimii samalla tavalla sekä dokumenttielokuvassa, että fiktiossa. Johan Johanaš on musta groteski komedia, joten koen, että olen palannut takaisin juurilleni pikemminkin kuin että olisin astumassa uuteen maailmaan.