Publisert 7.06.2017
Nordic Light International Festival of Photography on Länsi-Norjassa, pienessä Kristiansundin rannikkokaupungissa vuosittain järjestettävä kansainvälinen valokuvafestivaali. Festivaali tuo yhteen valokuvataiteilijoita, opiskelijoita ja valokuvan ystäviä ympäri maailmaa. Toukokuun alussa järjestetyn festivaalin vieraisiin kuului mm. suomalainen Elina Brotherus. Vierailimme festivaalilla ja haastattelimme taiteilijaa.
Festivaalilla esillä ollut näyttely koostui pääasiassa sarjojen Artist and her model (2005-2011), Carpe Fucking Diem (2011-2015) ja kesällä 2015 kuvatun sarjan Les Femmes de la Maison Carré (Carrén talon naiset) teoksista. Viimeisimmän Brotherus kuvasi Pariisin lähellä, ainoassa Ranskassa sijaitsevassa Alvar Aallon suunnittelemassa Maison Louis Carrén (1959) rakennuksessa. Sarjan teoksille ominaista on sisä- ja ulkotilan välinen vuoropuhelu ja heijastusten, peilipintojen sekä valon ja varjojen käyttö. Mukana näyttelyssä on yksittäisiä töitä myös vanhemmista sarjoista. ”Valokuvat elävät mielestäni sekä tässä että menneessä hetkessä, ja sopivat siksi hyvin esiteltäviksi yhdessä vanhempien teosten kanssa”, Brotherus kertoo.
Kerroit, että olet kuvannut jonkun verran Norjassa. Onko sinulla ollut näyttelyitä täällä aikaisemmin?
Minulla on ollut kaksi näyttelyä täällä aikaisemmin. Molemmista on aikaa varmaankin yli 10 vuotta. Toinen oli teillä, eli Suomalais-norjalaisessa kulttuuri-instituutissa silloin, kun teillä oli vielä oma galleria ja toinen näyttely oli Svolværissa, Lofooteilla. Siellä oli ja on tietääkseni edelleenkin taidefestivaali nimeltä LIAF eli Lofoten International Art Festival.
Onko jokin antanut alkusysäyksen sille, että olet ruvennut tekemään omakuvia ja käyttämään ihmiskehoa kuvissasi? Mikä sinua inspiroi juuri kehon läsnäolossa kuvassa?
Siihen vaikuttivat kaksikin henkilöä, joista molemmat ansaitsevat kiitoksen. Ollessani taidekoulussa luokallani oli kaksi tyttöä, Aino Kannisto ja Maarit Hohteri, jotka tekivät molemmat omakuvia. He työskentelivät paljon yhdessä ja tekivät hulluja kuvaprojekteja. Jossain vaiheessa he sitten ottivat minut mukaansa ja rohkaisivat minua. Niihin aikoihin olin vielä todella ujo. Muistan elävästi sen hetken, kun ensimmäisen kerran näin itseni itse ottamassani kuvassa. Olin kuvannut studiossa itseni graafisen suunnittelun kurssia ja käyntikorttia varten. Kun näin kuvan, tai itse asiassa ne pinnakkaiset, reaktioni oli järkyttynyt: ”en voi käyttää tätä”. Olin mielestäni hirveän näköinen ja pidin kuvaa aivan kamalana. Ja olin silloin siis ehkä 24-vuotias, eli varmaankin kauneimmillani. Siitä huolimatta olin sitä mieltä, että ihan kauheaa, ei tällaista voi katsoa. Sittemmin olen päässyt eroon ujoudesta. Nykyään olen täysin tottunut ja tyytyväinen siihen miltä näytän. Mutta urani alkuvaiheessa kurssikavereideni kannustus ja sellainen ”tuu meidän kaa leikkii” – yhdessä tekemisen asenne oli todella ratkaisevaa.
Toiseksi siihen vaikutti varmasti opintojeni aikakausi eli 90-luvun jälkipuolisko. Naistaiteilijoiden ja naisten identiteettiin liittyvä kuvasto alkoi niihin aikoihin tulla pintaan. Sitä, että naiset tutkivat omaa naiseuttaan ja identiteettiään, sekä naisen mahdollisia rooleja yhteiskunnassa ja kuvataiteessa, pidettiin mielenkiintoisena.
Sitten muutin ulkomaille ja rupesin matkustamaan paljon näyttelyiden takia. Kuvasin usein, kuten teen edelleenkin, ollessani näyttelymatkoilla. Ja matkoilla olen usein yksin. Kuvasin jonkin verran tyhjiä maisemia, mutta tiettyjen paikkojen kohdalla ajattelin, että kuva kasvaisi, jos mukana olisi ihminen. Ja sitten kun minulla ei ollut ketään muuta ihmistä käytettävissä, menin itse kuvaan. Totuin siihen ja siitä tuli tapa.
Nykyään minusta on erittäin mielenkiintoista se, että voin vertailla vanhempia ja uudempia kuvia. Voin katsoa sitä, miten ajan kulku tulee konkreettiseksi rinnastettaessa kuvia eri aikakausilta. Se on valokuvalle hyvin ominainen mahdollisuus ja siinä piilee valokuvan taika. Tapaankin usein sanoa, että valokuva on kuin aikakone. Siirtäessämme katseen suuntaa, voimme hypätä 20 vuotta ajassa eteenpäin tai taaksepäin ja vertailla sitä, mikä on muuttunut ja mikä ei.
Valokuvataidekirjassasi Les Femmes de la Maison Carré (2015) Susanna Pettersson kirjoittaa sinun etsivän, tekevän, löytävän ja ottavan kuvia. Et puutu tilaan, vaan kerrot ihmisen läsnäolon herättävän sen. ”Brotherus kävelee käytännössä sisään yhteen modernin arkkitehtuurin ikonisista rakennuksista ja tekee kokemuksesta täysin itsensä näköisen.” Mikä johdattelee sinut kuvaamiesi tilojen äärelle?
Sattuma. Lempityöskentelytapani on se, että menen jonnekin, missä en ole koskaan aikaisemmin ollut ja lähden vain kävelemään. Kokemus on opettanut, että löydän aina jotakin, jos minulla vain on aikaa. Juuri se etsiminen on minusta hauskaa. Se on vähän kuin kävelisi isolla kirpputorilla katsellen esineitä ilman, että tietää mitä on etsimässä, mutta tunnistaa mitä haluaa sen nähdessään – tuon minä haluan. Eli se on hyvin intuitiivista. Arkkityyppisiä kuvia minulle ovat avarat tilat. Hakeudun usein veden äärelle tai metsään. Lisäksi minulla on pieni heikkous esimerkiksi peilaaviin pintoihin. Myös sellaiset tilat, joissa voi samaan aikaan piiloutua ja olla peitossa, mutta kuitenkin näkyvillä, kiinnostavat minua. Samoin valtava avaruus, jossa on pieni hahmo.
Festivaalilla on muutamaan otteeseen viitattu teoksiisi surumielisinä ja kysytty syytä surulliselle ilmeellesi niissä. Mitä mieltä olet siitä?
Vakiovastaukseni on usein se, että hymyileekö kukaan yksin ollessaan. Silloin kun otan kuvia, olen yksin. Se, että en hymyile kuvissa, on minulle ikään kuin neutraali perustila. En näe sitä merkkinä surullisuudesta, vaan ennemminkin blancona, johon mahtuu ajatuksia.
Toiseksi – tässä on oikeastaan useita vastauksia, tämä neutraalius on yksi juttu – kun aloitin kuvaamisen, kuvasin isolla kameralla ja hitaalle filmille. Silloin valotusajat olivat aika pitkiä, ellei sitten ollut ihan kirkas päivänvalo. Suora auringonpaiste keskipäivällä ei kuitenkaan oikeastaan koskaan ole kiinnostanut minua visuaalisesti. Ja heti kun kuvaa aamuhämärissä tai iltahämärissä, saattavat valotusajat olla useitakin minuutteja pitkiä. Yritäpä pitää hymy muuttumattomana vaikka kolme minuuttia, Brotherus naurahtaa.
Kolmas syy on tietty kiinnostus ja halu olla tietyn tradition jatkumona. Ajattelen valokuvia ihmisistä 1800-luvulta lähtien. Niissä ihmiset ovat yleensä vakavia. Valokuvan ottaminen on ollut jollain tapaa vakava asia. Kuvaushetki on ollut merkityksellinen. Ohi kiitävä hymy on tullut kuviin mukaan vasta paljon myöhemmin, nopeiden filmien ja pienten kameroiden kehityksen myötä noin 30-luvulta lähtien. Minua kiinnostaa ajatus siitä, että olemalla jollain lailla pysähtyneenä kuvassa minä ikään kuin jatkan jotain sellaista perinnettä, joka on alkanut siitä, että ihmiset ovat istuneet maalaajille mallina. Ja siinähän istutaan tuntikausia, jopa viikkokausia.
Tämä hymykulttuuri on siis aika uutta. Se on se, mihin olemme tottuneet snapshoteissa. Toinen ratkaisu, jos haluaa tehdä kuvan joka kestää katsetta pidempään on se, että ei näytä kasvojaan lainkaan. Jos käännänkin selän kameralle, kestää kuva paljon enemmän tulkintoja ja aikaa ja on katsojalle tietyllä tavalla avoimempi.
Kuvissasi on usein peilikuvia. Miten kuvataan onnistuneesti oma peilikuva?
Sellaisen kuvan ottamiseen, jossa oma kuva näkyy peilistä, mutta kamera ei, on olemassa seuraava kikka: Laita kamera jalustalle tai anna se assistentin pideltäväksi mikäli sellainen on käytettävissäsi. Asetu seisomaan suhteessa peiliin siten, että katsoessasi peiliin et näe sieltä omaa kuvaasi, vaan kameran. Valo kulkee suoraviivaisesti ja tulokulma on aina sama kuin heijastuskulma, joten silloin kun sinä näet kameran, kamera näkee sinut!
Minkä parissa työskentelet tällä hetkellä?
Kaikista kiireisin projektini tällä hetkellä on näyttely, jota teen syyskuun loppupuolelle Pompidou-keskukselle Pariisiin. Se liittyy Carte Blanche PMU 2017 -palkintoon, jonka sain. Palkintoon kuuluu siis se, että teen kokonaan uuden valokuvasarjan, joka julkaistaan sekä kirjana että tuotetaan yksityisnäyttelyksi Pompidou-keskukseen. Voin myöntää, että siinä on aika kovat paineet, sillä aikataulu on erittäin tiukka. Yleensä tykkään tehdä uutta, isompaa sarjaa useita vuosia. Palkinnon helmikuisesta julkistamisesta lähtien minulla on ollut aikaa ainoastaan alle puoli vuotta. Kuvien tulee olla valmiina kesäkuun alussa. Lisäksi käytän tällä kertaa itseni lisäksi toista mallia, joten olen riippuvainen myös hänen aikatauluistaan. Ja siinäpä onkin sitten sovittamista, Brotherus naurahtaa.