11. syyskuuta Solja Krapu astuu veteraaniratikkaan yhdessä muiden pohjoismaisten lavarunoilijoiden kanssa. He ajelevat ympäri Osloa samalla kun he lukevat runojaan ääneen matkustajille. Poetry salm on genre, jota löytyy vähintään yhtä monessa muodossa kuin löytyy runoilijoita – muoto sisältää nimittäin myös esiintymisen.

websoljakrapu
Solja Krapu. Foto: Oles Datsko

Onko prosessi erilainen perinteistä lyriikkaa ja slam poetrya kirjoittaessa? Onko ajatuksesi lähtökohtaisesti erilainen, vai erottaako pelkästään esitys ja ilmaisu ne toisistaan?

-Kotona meillä luettiin usein runoja ääneen. Suomalaisia klassikkoja. Mielestäni hyvät runot ovat nautittavia kuin musiikki.

Kun kirjoitan runoja, on luonnollista ajatella miltä ne kuulostavat, ja miltä ne tuntuvat suussa, riippumatta siitä tulenko esittämään niitä yleisölle. Sittenhän eri runot soveltuvat paremmin tai huonommin esitettäviksi. Usein puhun ääneen kirjoittaessani runoa. Joskus kokeilen puolivalmiita tekstejä ystäville tai yleisölle tunteakseni miten ne minusta toimivat todellisessa tilanteessa.

Runon sisältöä on vaikeampi ymmärtää kun sen kuulee vain kerran verrattuna siihen että voi lukea sen paperista uudelleen ja uudelleen. Siksi sellainen runo, mikä on helppo ymmärtää – tai josta kuulija voi saada kuvia, tunteita, tunnelmia tai sanomaa – toimii paremmin lavalla kuin kovin abstrakti runo. Tietysti abstraktitkin runot toimivat, mutta ne asettavat suuremmat vaatimukset sekä lausujalle että kuulijalle.

Poetry slamissa lausutaan ainoastaan yksi runo kerrallaan. Siksi slam-runot ovat usein melko pitkiä. Se johtuu siitä, että yleisöllä olisi mahdollisuus päästä ajatukseen sisälle. Runoissa on myös usein toistoja, ikään kuin lyhyitä kertosäkeitä.

Miltä tiesi Ruotsin mestariksi poetry slamissa on näyttänyt?

-Aikaisemmin kirjoitin kuvarunoja. Esiinnyin maalaten väreillä mustavalkoisille kuville tai tein lakanarunoutta, eräänlaista runoperformanssia. Olin esiintynyt noin viiden vuoden ajan, kun sain tietää että Tukholman Rinkebyssä kilpailtiin poetry slamissa. Matkustin sinne Uumajasta kisailemaan. Koska runoni olivat melko lyhyitä tein yhteensopivista runoista kolmen minuutin pituisia kokonaisuuksia. Kilpailu meni niin hyvin, että pääsin Ruotsia edustavan neljän runoilijan joukkueen kanssa Amerikkaan kilpailemaan heidän kansallisissa kisoissaan. Samana syksynä voitin Ruotsin mestaruuskisat, ja seuraavana vuonna myös.

Kiinnostavaa on, että kirjoitat kahdella eri kielellä – työstätkö kieliä samalla tavalla? Vai voiko kahdella erilaisella kielellä työskennellä samoin?

-Ruotsin kieli on ollut pääkielenäni melkein neljäkymmentä vuotta. Yhdessä vaiheessa olin periaatteessa unohtanut kuinka suomen kieltä käytetään. Nyt teen kaikkeni oppiakseni suomea uudelleen, kyetäkseni joskus kirjoittamaan runoja suomeksi. En tiedä ehdinkö ikinä päästä niin pitkälle että saisin enää suomen kielen kokonaan haltuun. Minä, joka olin rakastanut äidinkieltäni ennen kuin viisitoistavuotiaana muutin Ruotsiin. Olen kääntänyt muutaman runon suomeksi ja se on hyvä tapa päästä kieleen sisälle. Olen saanut paljon apua mieheltäni joka on suomalainen. Vinkkini kaikkeen kielenoppimiseen: rakastu! Kieli on niin paljon muutakin kuin vain sanat. Se on koko yhteiskunta, tapa elää.

Mikä inspiroi sinua kirjoittamaan?

-Elämä, kaikki mitä kuulen ja näen, ja mitä ajatuksia se minussa herättää. Usein arkipäiväisiä pikkuseikkoja jotka ehkä kasvavat isommiksikin merkityksiksi.

Kiitos, Solja! Odotamme innolla syyskuuta jolloin saamme kuulla sinua yhdessä muiden runoilijoiden kanssa. Voisitko vielä kertoa millainen suhde sinulla on Norjaan?

-Olen ollut Norjassa muutaman kerran, sekä Oslossa että muualla. Eräänä jäisenä talvena muutama vuosi sitten sain matkata pohjoissaamelaisen kirjastoauton kyydissä huimaavia teitä Pohjois-Norjassa lausuakseni runoaapiskirjastani koululaisille. Lapset syöksyivät kirjastoautoon joka tuli ylimääräiselle käynnille. Tykkään Norjasta.

Teksti: Sofia Eriksson/FINNO
Julkaistu: 25.8.2015